KIRJAT: Tuulenhalkoja
KIRJAILIJAT
TILAUS

EILA KUJALA

TUULENHALKOJA

Nid. 228 sivua. © 2009
Koko 137 x 200 mm
ISBN 978-952-5589-13-9
21,50 €

TUULENHALKOJA: TEKSTINÄYTTEITÄ

Poimintoja luvusta 1.

– Tässä olisi vähän rauhoittavaa lääkettä.
Nousen, tähtään tarkasti ja potkaisen. Metallinen lääkemuki lentää kilahtaen hoitajan kädestä lattialle. Vesipikaristakin roiskuu osa. Hoitaja tyhjentää lopun lavuaariin, viskaa pikarin roskakoriin ja poistuu selvästi äskeistä lähtijää paremmin tilanteen halliten.
    Huomaan hoitopöydän vieressä korkean jakkaran. Kiipeän jakkaralle istumaan.
    Siinä istuessani tunnen itseni merkillisen ulkopuoliseksi tarkkailijaksi meneillään olevassa näytelmässä. Odotan vain, mitä seuraavassa näytöksessä tapahtuu.

Hoitaja on juuri työntämässä avainta käytävänoven lukkoon, kun osastonhoitaja avaa kanslianoven ja huutaa:
    – Ylilääkäri on lähdössä osastolta. Tule äkkiä, jos kerran haluat puhua hänen kanssaan!
    Hätäännyn ja katson kysyvästi saattajakseni lähtenyttä hoitajaa. Miksi kaikki tulee yhtä aikaa?
    – Mene vain. Et sinä siellä kauan viivy. Minä odotan sen aikaa.
    Hoitaja jää käytävälle odottamaan ja psykologi odottaa. Mieleni on jo valmiiksi hätäinen.
    Ylilääkäri on iäkäs. Hänestä näkee, että hän on tottunut katselemaan ihmisiä, varsinkin tämän osaston potilaita, ylhäältäpäin ja arvioimaan nämä yhdellä katseella. Jään seisomaan ovelle ja odotan, että ylilääkäri veisi minut kansliaansa.
    – Mitä oli asiana?
    Se tulee töykeästi siinä kaikkien hoitajien kuullen ja monen silmäparin tarkatessa minua. Vaistoan, että ylilääkäriä on valistettu minusta. Minun valmiiksi ajatellut sanani haihtuvat ja puhun hätäisesti siksikin, että psykologi odottaa ja hoitaja odottaa käytävässä.
    – Kun on tapahtunut erehdys. Ei tytär ollut tajunnut näin käyvän. Nyt hän on siellä yksin, puulämmitys, kantovesi ja vielä vuohet ja tyttärellä koulu. Minua tarvitaan kotona.
    – Ei täältä nyt mihinkään lähdetä.
    Katson kauhistuneena. Enkö tosiaan pääse pois? Olin ollut varma, että kun se viides päivä koittaa, saisin lähteä. Olin uskonut, että ylilääkäri sentään ymmärtää.
    Seison typertyneenä ovella osaamatta tehdä mitään.
  – Voitte lähteä.
    En vieläkään osaa kuin seisoa ja katsoa. Yksi hoitajista tulee ja avaa kanslianoven.
    – Mene, eikös sinua odoteta.
    Hoitaja melkein työntää minut käytävälle.

Ote luvusta 24.

Kun olen lopettanut, kaikki mukanaolijat, heitä on ollut mukana monta vain tarkkailijoina, kerääntyvät ympärilleni. Piiri ympärilläni tiivistyy, ja minut suljetaan suuren ja hellän sylin lämpöön. Jollakulla näen kyyneliä silmissä. Synnyn yhteyteen.
    Juuri, kun olen lopettanut draamani, joku ryhmistä kolistelee taas ruokasaliin. Kaisa katsoo minua ja hymyilee.
    – Huomaatko, miten kellosikin käy oikeaa aikaa?
Tajuan sisäisen kelloni. Se minulla on aina ollut, kuten suuntavaistokin. En vain ole osannut katsoa.
    Ruokailun jälkeen kokoonnutaan saliin. Pavel osoittaa minua.
    – Joka vielä on epäuskoinen, katsokoon Annia.
    Tiedän itsekin, että minä loistan. Minulla on uskomattoman kevyt olo. Ulkona paistaa kirkas maaliskuinen aurinko. Avoimesta ikkunasta kuuluu talitintin laulu. Muistan. Maaliskuu on minun syntymäkuukauteni.

Toinen kurssiviikko on draamoja tiiviissä tahdissa. Draamani on vapauttanut minut, ja olen valmiina muiden käyttöön. Minut on asetettu psykodraaman mannekiiniksi, ja minut halutaan joka ikiseen draamaan.
    Tajuan, että haurasrajainen persoonani sopii hyvin draaman työvälineeksi. Se mukautuu rooliin kuin rooliin ja elää sen täysillä. Tuo sama persoona oli tehnyt minusta parhaimmillani hyvän terapeutin. Aavistelen jo, että draamassa piilee sama ansa, joka oli koitunut kohtalokseni terapeuttina. Persoonani on altis kulumiselle ja hajoamisen uhalle.

Ote luvusta 28.

Viimeiseksi lomaviikokseen Hannu tulee elokuussa. Heti ensi silmäyksellä olen näkevinäni, ettei palaaja ole entinen Hannu. Jotakin etäistä häneen on tullut. Mielessäni takoo minun sitä tietoisesti ajattelematta: tämä on viimeinen kerta.
    Hannun poislähtöä edeltävänä iltana lähdemme mustikkaan pohjalaiseksi korkealle vaaralle, jonne iäkäs naapuri oli minut vienyt. Sieltä tiesin vielä löytyvän mustikoita. Katselen Hannua sivusta. Minua kouraisee huikaiseva ikävä. Näen, miten etäällä Hannu jo on. Silti aavistan, vaikka tietää en vielä uskalla, että luopuja olen ainakin yhtä paljon minä itse. Ryhdyin torjumaan pelätessäni tulevani torjutuksi.
    Joskus myöhemmin Hannu sanoo totuuden, jota en suinkaan ota vastaan, mutta jonka jo sisimmässäni aavistan todeksi.
  – Miten sinä kuvittelet eläväsi yhteisössä, kun sinä et kestä lähelläsi edes yhtä ihmistä?
    Vielä paljon jäätä oli murrettava, ennen kuin olin avovesillä ja kirkkaan kipeän totuuden edessä: minulta puuttuu kyky läheiseen ihmissuhteeseen.