Kuvittaren pääsivulleKirjaesittelyjen pääsivulle


KIRJAT: Friikkisirkuksen perunkirjoitus
KIRJAILIJAT
TILAUS


Friikkisirkuksen perunkirjoitus

Tilaa kirja

Näköisnäyte sivuilta
(pdf 33 kt)

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

MARKO FROM

FRIIKKISIRKUKSEN
PERUNKIRJOITUS

Nid. 153 sivua. © 2007
Koko 137 x 196 mm
ISBN 978-952-5589-08-5
19,80 €


FRIIKKISIRKUKSEN PERUNKIRJOITUS,
poimintoja elämästä:

1993: Syksyllä minulla on vielä lyhyt suhde puolituntemattoman naisen kanssa. Mutta sitten alkaa
vuosia kestävä pimeä, yksinäinen kausi. Vähäisetkin vastoinkäymiset tuntuvat ylivoimaisilta. Juon yhä useammin, yhä enemmän. Ruumiistani valuu verta kaikkialta, oksentelen päivittäin. Kaupungin yöelämä tulee minulle tutuksi, kaikki mahdolliset likakaivot. Yökerhot eivät ole minua varten, mieluiten viihdyn ensimmäisen asteen räkälöissä, pitkän linjan deekujen ja pultsareitten joukossa. Varsinkin kun suuri osa heistä on entisiä tai nykyisiä naapureitani, vanhoja lapsuudentovereitani tai koulukavereitani. Mikään ei tunnu onnistuvan, kaikessa mihin ryhdyn vedän vesiperän. Vääriä valintoja väärien valintojen perään. Joka ainoassa risteyksessä, jossa tulisi kääntyä oikealle, minä otan suunnan vasempaan. Saan elämältä turpiini uudelleen ja uudelleen. Elän katkeamatonta nöyryytysten sarjaa. Taas ja taas lennän rähmälleni. Huudan elukan huutoa, minua ei maahan lyödä! Minä nousen aina! Aina!! Paiskon tavaroita päin seiniä. Riehun, ulvon, rääyn. Revin kaiken mitä tulee vastaan kappaleiksi. Minä näytän vielä! Jonakin päivänä kaikki on toisin!

Enin osa on voimatonta sanahelinää, räkäkännisen uhoa, hukkuvan hätähuutoa. Olen lopussa, yhteys aivojeni ja ruumiini välillä on katkennut. Saan toinen toistaan kummallisempia kohtauksia, joitten alkuperää voi vain arvailla. Eräänä yönä olen seota kokonaan. Selkääni tulee häijy kramppi, sattuu aivan saatanasti. Hikoilen sänkyvaatteet läpimäriksi. Sydämeni takoo lujaa. Kasvoilleni hyökkää karvainen, sängyn alle majan
tehnyt eläin. Lähden puolijuoksua aamun tullen TYKS:iin kriisiklinikalle. Rukoilen apua, nyt on piru merrassa.

8.9.2006: Alan käydä jonkin kuntoisuusohjaajan luona vielä ennen joulua. Mitä siitäkin tulee? Nähtäväksi jää. Lääkityksen tarkistaminen edessä joka tapauksessa, mieli heittelee miten sattuu. Uusien lääkkeitten sisäänajo on stressitekijä jo sinänsä aina, tämän tietää jokainen mt-kuntoutuja, mutta siihen päälle sitten nuo iänikuiset sopeuttamiskokeilut, lääkäreitä lääkäreiden päälle, lausuntoja ja lausuntoja, kansaneläkelaitoksella ja työvoimatoimistossa juoksemista jne. Ei hemmetti, että taas pitikin joutua takaisin tähän sirkukseen. Jo kolmatta vuotta tulin toimeen omin voimin. Lääkitys toimi, olin työkykyinen, sain hyvin apurahoja ym. Mitä ihmettä minulle oikein viime talven ja kevään aikana tapahtui?

24.9. Liisa anoppilassa. Minä jäin kotiin lepäämään, kipupäivä taas. Kirjoitan nyt aamulla, syön jotain hyvää ja katson televisiota. Ensi viikolla mentävä kirjastoon, en ole aikoihin lukenut mitään kelvollista, huonoja lehtiä vain. Eilen pitkällä kävelyllä, otettiin valokuvia, höpistiin. Aurinko paistoi, ihmisiä tuli vastaan T-paidoissa ja shortseissa. Jotkut pelasivat lentopalloa, jotkut tennistä. Kaikilla tuntui olevan hyvä mieli. Mentiin Naantalin Kylpylään kiertelemään ja tutustumaan paikkoihin. Hieno ja iso oli. Olisi voinut vaikka vannoa, että oli toukokuu.

Muistelin menneitä, vaikka niissä ei ole mitään muistelemista. Ihminen voi tulla hulluksi tai ajautua tahattoman tai tahallisen itsemurhan partaalle tässä maailmassa. Se voi tapahtua, tarpeeksi huonon käden osuessa kohdalle, kenelle tahansa, vaikka ei uskoisi. Silloin on paljon apua, jos rinnalle löytyy joku, joka kestää ja rakastaa sinua silloinkin, kun olet kaikkein sairaimmillasi, hulluimmillasi tai vittumaisimmillasi, välittää ja huolehtii sinusta kummallisuudestasi tai poikkeavuuksistasi huolimatta, antaa sinulle arvoa, uskoo sinuun ja sinun mielettömimpiinkin unelmiisi, ei naura eikä pilkkaa sinua, ei halua nolata, vaikka epäonnistuisitkin joskus joissakin asioissa tai et osaisi tai ymmärtäisi kaikkea yhtä hyvin kuin muut, eikä katso alaspäin vaan pitää sinua vertaisenaan.

NÄYTE KIRJAN TAUSTATARINOISTA

Ansku

Itsensä ylentäminen muiden yläpuolelle tai alentaminen muiden alapuolelle on helppoa. Ei siihen mitään luonnetta tarvita, annos luihua ja koppavaa mieltä riittää, tai pihalampaan älli. Vaikeampaa sen sijaan on myöntää, että ei ole pätkän pätkää toisia kummempi.

Viisikymppisen Anskun tilanne on erityisen vaikea. Ansku on ulkopuolinen jo alunperin. Ansku on pari viikkoa harjoittelijana, ennen kuin se päätetään työllistää puoleksi vuodeksi kuten muutkin. Olemme pitkäaikaistyöttömiä koko porukka, meistä jokainen on ollut kortistossa minimissään kaksi vuotta. Selvitäkseen vittumaisesta elämästään itse kukin on keksinyt omat keinonsa. Valtteri ja Aapo elävät mielikuvitusmaailmoissa. Sippe, Kaitsu ja minä vedetään viinaa. Juho ja Anelma ovat narkomaaneja. Kaikkien mieliharmi, Leevi, huijaa, varastaa, jauhaa paskaa ja vetää kaikkea, mitä leipäläven alle osuu.

Muut ovat lounastauolla. Sippe lusmuilee pitkin nurkkia koko aamun. Vaikea sanoa, mitä senkin päässä liikkuu. Sippe haisee kolinalle ja Sorbukselle ihan saatanasti. Sippellä on pullo piilossa pukuhuoneessa. Yhtä hyvin se voisi hörppiä siitä avoimesti liikkeen puolella, ketään ei liikuta vitun vertaa. Yläkerrasta kuuluu meteliä, Sippe huutaa minua esimiesten huoneeseen: ”Daniel! Tuu äkkii tänne!” Mietin että mitä nyt taas. Sippe nauraa vihreällä Nortilla vuorattuja keuhkonkrämmäleitään pihalle. Veriyskökset sinkoutuvat kevyinä hiukkasina sen mustuneitten tekohampaitten välistä ulos. Kysyn kyllästyneenä, että mitä nyt. Sippe painaa etusormensa seinään niitatun paperin puoliväliin, ”Anskun oikea nimi on Aimo Pissavainen”, Sippe kierii lattialla vatsaansa pidellen, ”Pissavainen! Ei perkele!” astmainen Sippe korahtelee ja haukkoo henkeä. Kohtauksesta ei ole tulla loppua. Hetken toivon, että se tukehtuisi siihen paikkaan. Potkaisen Sippeä kevyesti kylkeen ja sanon: ”Lopeta nyt helvetissä, senkin pässinpää.”

Sippe lähtee ruokatauon ajaksi Minnin baariin oluelle. Ansku tulee varttia myöhemmin grilliltä kerroshampurilaiselta. Sama juttu kuin joka päivä, asiakkaita ei näy. Istun perse puutuneena, kolme kuukautta myymättä lojuneella metsähiirten järsimällä sohvalla keskellä varastoa. Parun sisään päin tulevaisuuttani, jossa ei ole paljon hurraamista. Joka sekunti tässä paskaläävässä on yhtä vitun vittua. Ansku potkii kädet taskuissa, kyrpiintyneen oloisena lastauslaiturilla puuklapia. Tavaraa ei ole tulossa, eikä palkkaa. Äitinsä kanssa asuva Aapo on ainoa joka tienaa, sen ei tarvitse maksaa vuokraa. Muut äijät ovat täällä, kun karenssin pelossa on pakko.

”Minulla on ollut viisikymmentä naista”, vuosikymmenet dyykannut Ansku sanoo. ”Uskotko Daniel?” Ansku laittaa tekoreteästi kädet niskansa taakse ja jatkaa: ”Kaikki ihan viimeisen päälle laatureikiä.” Ansku tarkkailee minun reaktiotani. Sanon ”ohhoh, jopas!” jotain sanoakseni. Ollaan jonkin aikaa hiljaa. Ansku on vaivaantuneen oloinen, kuin housut kintuissa yllätetty. Ansku arvaa kaikkien nähneen työvuorolistan, mulkoilee minua omituisen näköisenä. Se pelkää minun ottavan nimiasian puheeksi. Tekisi mieli sanoa sille jotain, mutta en keksi mitään.

”Elämä on sitä, että ensin potkitaan henkisesti munille viisi vuotta lastentarhassa, sitten yhdeksän vuotta peruskoulussa, vuosi armeijassa ja koko loppuelämä töissä”, Aimo Pissavainen sanoo ja vilkaisee alta silmäkulmain minua kuin mottellaan oleva lapsi. ”Niinhän se taitaa olla”, minä sanon ja kaivan korviani. En osaa päättää, miten olisin. Huokailen itsekseni, tuijotan kattoon, ajattelen, että voi jumalauta tätä kuppaista elämää. Jokaisella omat ristinsä. Tarjoan Anskulle tupakan. Se ottaa hymyillen sen vastaan, helpottuu jotenkin. Sitten ei puhuta vähään aikaan mitään.



   
Kuvitar-pääsivu     Kirjat: Friikkisirkuksen perunkirjoitus    Kirjailijat     Tilaa kirjoja